Seuraava blogikirjoitus on sikäli huijausta, koska olen asunut Chilessä jo yli kuukauden. Palauttelen kuitenkin mieleeni absurdeja ajatuksia ja pelkotiloja, joita mielessäni oli vaihdon ensimmäisissä vaiheissa.
15.7. 2013 sijaintina Helsinki ja 30 tuntia myöhemmin Santiago de Chile, kotini seuraavan puolen vuoden ajan. Miljoonakaupunki ja urbaaniviidakko Etelä-Amerikassa, yli 13 000 km päästä Suomesta.Miksi pikkukaupungin tyttö valitsee vaihtokohteeksi Chilen, jonka lippua luultavasti suurin osa suomalaista ei edes tunnista?
Moni tuttavani on varmaan ihmetellyt ääneenkin ‘ Miksi se Laura lähtee Chileen asti, eikö lähempää olisi löytynyt vaihtokohdetta?’ … Niin. En tiedä. En etsinyt turistimatkaa, vaihtoon lähteminen on enemmän ollut mahdollisuus testata miten vieras kulttuuri vaikuttaa itseeni ja miten selviytyä mukavuusalueensa ulkopuolella. Lisäksi en tiennyt Chilestä paljoa, mikä lisäsi mielenkiintoa maata kohtaan.
Palataan takaisin heinäkuun viidenteentoista eli päivään, joilloin oli aika jättää Suomi taakseni. Ajattelin, että koneeseen päästyäni voin rentoutua, mutta lähinnä päässäni pyöri miten helvetissä selviydyn maailman isoimmista lentokentistä?! Ahdistusta ei helpottanut yhtään se, että HKI-Vantaalla annettiin tyly tuomio matkatavaroille. Niitä ei lähetetä suoraan Santiagoon vaan ne pitää selvittää JFKllä.
Luojan kiitos Heathrow osottautui maailman ihanimmaksi lentokentäksi. Ohjeet oli selkeät ja onnistuin pääsemään terminaalista toiseen oikealla bussilla ja lopulta terminaali metro vei minut oikealle portille. Kentallä minulla oli aikaa 5h, joten ajan, jonka olisin voinut käyttää espanjan opiskeluun käytin mieluummin kauppojen tutkailuun. Lento Lontoosta JFKlle kesti 10h. En vieläkään halunnut opiskella espanjaa, joten kerkesin katsomaan muutaman elokuvan, nukkumaan sekä nauttimaan lentokoneen ruuasta. Tunsin kokoajan oloni kuitenkin jännittyneeksi, koska tiesin pahimman olevan edessä. Lontoon kone oli myöhässä joten minulla ja JFKllä oli aikaa toisillemme vain 2,5h. Challenge accepted!
JFK...huhhuh. Maahantulo selvityksen jälkeen matkalaukkujen odotus tuntui ikuisuudelta. Kun viimein saat matkalaukut opasteita ei näy missään. Lopulta löydät pisteen, johon matkalaukut voi jättää ja tuntuu, että henkilökuntakaan ei ollut aivan varma mihin laukut on menossa (no ei ollut, koska laukut tuli kolme päivää myöhässä). Ohjekylttejä ei näy vieläkään ja saat sanalliset ohjeet kuinka päästä pisteeseen, josta kone lähtee. Kun olet ulkona ovista, et muista ohjeista mitään. Lopulta löydät lentokenttä metron ja saavut oikeaan terminaaliin, jossa huomaat, että porttisi on sulkeutumassa. Paniikissa etsit palvelutiskin, jossa boarding pass tulostetaan manuaalisesti ja ohjeeksi annetaan “juokse portille ja kovaa”.
Turvatarkastuksessa hyppäät jonon ohi ja saat kommentiksi “Tiedätkö mitä tapahtuisi, jos tekisit Suomessa noin?” - Joo tiedän, luultavasti ehtisin koneeseen. Lopulta löydät oikean portin ja pitkien lentojen, panikoinnin ja juoksemisen jälkeen on paha sanoa oletko juossut maratonin vai näytätkö vaan uskomattoman paskalta. Loppujen lopuksi odotat portin avautumista 30 min...God bless America.
Pääasia on kuitenkin, että pääsin koneeseen, enkä ajatellut edes useasti “äkkiä ensimmäinen kone takaisin Suomeen”. Loppumatka kesti 10 tuntia ja vaikka vieruskaveriksi ei sattunutkaan tuleva aviomies vaan ylipainoinen, kuorsaava ja kuherteleva pariskunta fiilikset alkoivat nousta. Seuraava määränpää CHI CHI CHI LE LE LE!!
Terveisin
TeamSaimaa
Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti